Elvira Lyydia Wäinöntytär osa 3

Talvi on antanut odotuttaa itseään pitkään, pitkään. Hartaasti on ennustettu talven tuloa milloin mistäkin linnun ohilennosta, mutta vieläkään ei sitä ole tullut. Vettä on kyllä tullut senkin edestä, enemmän kuin on tarpeen. Kohtahan tuo alkaa kaivovesikin jo maistua sadevedelle. Syksy tuntuu jatkuvan ja jatkuvan, vaikka joulu on pian täällä. Onhan lumi toki välillä näyttäytynyt, mutta liian pian sulanut pois.

Alkusyksystä syksy tuntui kivalta, kun kadut peittyivät hetkeksi oransseihin lehtiin, mutta kohta jo ruskeisiin, mädäntyviin. Askelten alla ne siirtyivät ojan reunaan, unohduksiin kuten kaiken kauniin kohtalona on. Nyt paljaat puut huojuvat repivissä myrskyissä, talojen ikkunat pysyvät kiinni ja koko kylä näyttää itseensä käpertyneeltä ja tyystin hiljaiselta. Satunnainen kulkija kohtaa tiellä vain kissojen läpitunkevan katseen, ennenkuin ne varjoihin liukenevat.

Koko maailma odottaa.


Se vartoo hiljaisena, kumarassapäin valkeaa, kaiken uudistavaa lumipeitettä joka hohteellaan maalaisi maiseman. Joka peittäisi lian ja toisi edes hetken näköharhan puhtaudesta.

Elvira kyllä tietää talven vaivat ja lapion raskauden, mutta joulukuun lumen vihdoin tulvahtaessa pilvistä hän tuntee olevansa sinisilmäinen tytönheitukka iloitessaan lapsellisen paljon. "Tekisinpä lumienkelin jos edes neljä miestä minut sais nostettua ylös!"

Pehmeässä maisemassa tuntuu tiaisetkin onnellisempana sirkuttavan. Näyttää kuin kylän mökit suoristaisivat hartiansa ja nostaisivat kasvonsa lumen hyväiltäväksi.


Valkealle pihalle on yön aikana ilmestynyt pieniä jälkiä, talon tonttu on huolehtinut tilasta isäntäväen uinuessa.