Heijei čakčamánnu, buresboahtin golggotmánnu!

Rakas päiväkirjani, taas vaivaan sua ku en millään jaksa paneutua kouluhommiin. Oon tänään ollu kuitenki reipas senki suhteen, mutta nyt ei millään enää jaksais.

Kävin tänään metässä kameran kans, seisoin riutuneitten horsmien ja riisuttujen paukkukukkien keskellä, toljotin kohti korkeuksia ja kuuntelin ku lehtiä tippu ja kolisi oksiin. Se oli aika hieno, syksyinen käynti lapsuuden tunnelmissa; kädet haisi paukkukukalle ja maassa oli samanlaisia kuoppia ko naapurin poiken ansat muinoin. Nyt ei onneksi tullu vastaan peitettyä monttua johon ois vahingossa astunu ja uponnu polvea myöten veteen.. Nuorena niin kävi, ku iltalenkillä oikasin naapurin metän kautta. Tietysti siinä oli heti paikalla pikkupoikia jotka ulvo naurusta "me ollaan pissattu sinne!!" Se on onnellista että sai tuottaa jollekki hyvää mieltä ja naurua! :) 

Äsken sain illan hihityksen ja hauskan mielen, ko ovikello soi. Minä hiippailin tonttucollareissani kattoon että kuka yllättävä vieras ilman kutsua tulee. Naapurin pappa siellä, muovirasia käjessä. "siinon sulle thaimaalaisia keksejä, minun pojalla on thaimaalainen vaimo. Hyviä on hillon kans, vissiin niitä voi lämmittääkki. Putsasin parvekkeella karpaloita, kylmä on! Nyt keittelen kiisseliä niistä, se on jäätelön kans hirviän hyvvää." Jos alkais nyt ootteleen toista rasiaa kera karpaloiden? Oiskohan mun pitäny paljastaa, ettei mulla oo mitään hilloa keksien kans, ehkä sitte ois tullu karpaloita pussi. :P Pitänee säästää keksit huomiseen ja keittää omenahilloa! Hmm, keksien koostumus on kuin uretaanivaahtoa, maku niinku miedosti suolatuissa maissinaksuissa tai jotain. Ihan hyviä!

Lehet soitti onttoa musiikkia tippuessaan, se oli hieno konsertti.

Tämä marja jäi tunnistamatta, joten jätin maistamatta.

Mää oon aatellu tämän niin, että saan kirjottaa omaan blogiin niin usein ko haluan, vaikka se tuntuuki vähän säälittävältä että koko ajan kirjottaa. Muttako tää on osottautunu niin hyväksi vaihtoehoksi ainaiselle päiväkirjan kirjottamiselle, että en aio luopua tästä! Kirjotan vaikka joka päivä viis kertaa kunnes alkuinnostus menee. Turvaan siihen että tää ei pomppaa kenenkään etusivulle niinku face-päivitykset, eikä kenenkää oo pakko lukea. :) kävijöitten, kurkkaajien ja muitten uteliaitten suuri määrä on yllättäny, melkeen pelottanu! Mutta ei oo haitannu. 

Mitä ihmeen tunteen paloa?

Mihin tunteen paloa käytetään?
Sillä mielen taloa lämmitetään.
Mihin itkua sitten tarvitaan?
Sillä roskat sielusta huuhdotaan.
Miksi nauran ja iloni ilmoille tuon?
Siten rakennetaan tietä toisen luo.

Mää tykkään teehetkistä, kahvihetkistä ja iltahetkistä yleensä. Yksinäinen hetki on ihana, rauhallista musiikkia, kynttilöitä, teetä vanhasta rakkaasta kupista, ystävän lähettämiä suklaakeksejä. Joskus saan kaverin kylään, yllättäen tai kutsuttuna, ne hetket ovat erityisen hienoja, kun kuppeja tarvitaan kaks. Pikavierailustaki jää hyvä mieli loppupäiväksi leijumaan keittiöön, vaikka joskus kahvinporot ei oo ehtiny laskeutua pannussa ku kaverilla on pitäny jo lähtiä. Pannukahvit on vaan rauhallisiin hetkiin tarkotettuja, muuten tarjotaan teetä. :)

Fiksun kuulosta mietintöä tenttiinluvun keskeltä.

Tenttiin lukeminen ois mukavaa, jos sen ois alottanu pikkusen aikasemmin, nyt ois muutaman päivän aikana luettavana semmoset 500 sivua. Hyvä sanoa, tenttihän oli jo viime keväänä eikä menny sillonkaan läpi...

Mutta kirja on mielenkiintonen, ja sieltä löyty tietenki sitte mielenkiintosta asiaa. Referoinpa niitä tässä, että jotain oppisin. Ja vaikutan älyttömän fiksulta..

"Kasvaminen vaatii toisen ihmisen. Yksilöllinen kehittymisemme on mahdollista vain toisiin tukeutumalla. Itsetunto, tunto itsestä, on saatava lahjaksi muilta, sitä ei voi itse hankkia." Harvoinpa kuulee kenenkään mainittevan tuota puolta asiasta, yleensä enemmänki toitotetaan sitä, että ihmisen onnen avaimet on omissa käsissä ja muilta ei voi oottaa arvostusta jos ei ite arvosta itteään. Mutta miten voi olla ylpeä itsestään ja tekemisistään, jos kukaan ei koskaan anna positiivista palautetta ja kehu? Vaikia kai sitä on ite päättää että oonpa mää hyvä tyyppi, ja mulla on mainio itsetunto. Toisiltahan se pitää kuulla, omalle kontolle jää se, uskooko muita ja ottaako palautteen vastaan..

"Elämä pakottaa muuttumaan. Tässä kehityksessä muutokset, kriisit ja stressi ovat välttämättömiä. Kuuluu siis normaaliin elämään, että tuntee itsensä joskus jopa pitkiä aikoja alakuloiseksi taikka levottomaksi ja ihmettelee mikä on ihmisen arvo ja olemassaolon tarkoitus. Tiukka normaalisuusajattelumme tekee näistä kypsymisvaiheista helposti sairaita ja niitä saatetaan jopa lääkitä." Tuon ku olis jo aiemmin tajunnu näin selkeästi, ni ois ollu paljo helpompaa. :P Kai seki liittyy elämään ja on ihan normaalia, että on epänormaalin onnellinen jo monta viikkoa putkeen ja naurattaa ilman mitään syytä? Kaupassa, koulussa, yksin kämpällä välillä pitää vaan virnuilla itelleen tai vastaan tuleville, ko hyvä mieli vaan kuplii sisällä ja sitä on vaikia piilottaa. En siis ees yritä.

Mullon tämmönen kaveri, kuvassa
se on ekan kylvyn jälkeisessä olotilassa.
Raukka imi varmaan kuus litraa vettä itteensä
ja kuivuminen pyykkitelineellä kesti pari päivää.

Kateellisen puhetta.

Mää oon kateellinen mettämiehille ja jahtikoirille.

Yritin oikeen keskittyä tentin lukuun, ko tuli yhtäkkiä mieleen tuo edellä mainittu asia, eikä siitä päässy yli eikä ympäri. Yhtäkkiä tajusin että linnustuskausi on alkanu, ja mieleen alko tulvimaan kuvia aiheesta.

Näin mielessäni, kuinka minäki metästyskortin omaavana tarpoisin pitkin suota isältä lainattu Jahtitakki päällä, nuhjuinen reppu olalla keikkuen, puukko vyöllä ja kuksa repun solmimisnauhassa. Välillä askel tapais pitkospuut, välillä juurakon ja rämeikön. Pyssyn piippu sojottais kohti sinistä taivasta, kaukana edessäpäin kuuluisi hanhien huuto ja mieli olisi valpas, energinen ja vapaa hämärtyvässä syksyn illassa. Voisin olla yksinki, mutta näissä mietteissä mulla olis samanhenkisiä kavereita pari mukana.

Vaikka saalista ei saisi (mun tarkkuudella tämä ois todennäköistä) iltanuotiolla olisi hyvä olla metästyskavereitten kans. Ruskapuut hehkuis tulen kajossa, uskollinen koira sais osansa makkarasta, jutut kiertelis rauhallisina ringissä. Jostain kaukaa kuuluis selviytyneiden hanhien vahingoniloinen hihitys, mutta kukaan meistä ei panis sitä pahakseen. Säästyipä niidenkin raukkojen henki, ainakin seuraaviin laukauksiin asti. Pakkikahvit kiehuis hiljalleen ja tois taianomaista tuoksua iltaan. Mieli rauhottuis vuoleskelun parissa, kesän sääsket ois hävinny ja mikään ei häirittis tätä onnea. Yötä vasten me pystytettäis teltta, kuivattais kumppareita nuotiolla ja viimein sulauduttais makuupussiin, annettais yön äänien laulaa meijät uneen.

Oi, se olis elämää!

Hirvimettäkaipuu tulee varmaan vähän myöhemmin, ensimmäisten lumien aikaan...

Mistäköhän sen kortin sais, ja jaksaiskohan sitä pyssyä kantaa.. Metästyskamppeita isällä ainaki riittäis mulleki.

Joskus käytettäis venettäki, ku metillä oltais.

Viime juhannuksena pitkospuut sai seittemän kukkaa koristeeksi, vaikka tyyny ei tuossa ollukaan.

Kahvin kans olis voimia tuovaa suklaata..

Syksyn lämpöä.

Hyvän illan resepti on varma, ku laittaa yhteen 12 likkaa ja vuokraa kalastajamökin meren rannalta illaksi.
Pitempäänki siellä olis viihtyny! Pirtti oli iso, ja sauna oli pienempi, sisällä oli lämmin vaikka ulkona oli mahtava myrsky. Takka ei ensin vetäny mikä herätti kokemattomimmissa mökkeilijöissä lievää huolta... Onneksi mukana oli mm. tämmönen vakaa ja rauhallinen ja viisas ihminen jolla on kokemusta vetämättömistä takoista ja huolestuneista akoista. ;) ei vaan, kunnia sille kelle se kuuluu, eli savupiipulle joka vihdoin kehtas lämmetä ja vetää savut ylös ja ulos.

Mökin paikka oli Lohtajan Ohtakarissa ihana pieni kalastajakylä, jossa oli paljo värikkäitä pihlajia ja tilhejä, rantakivikkoa ja mielettömän ihana vaahtopäinen meri. Sade piiskas kameran kanssa hiippailevia tyttöjä ja tuuli meinas viiä, ulkona tunsi elävänsä! Mökillä kyllä kouluviikko katkes ja mieli virkisty.

Saunassa ei ollu mitään pieniäänisintä porukkaa. Tais kattolamput täristä pirtissäki, kun kuushenkinen saunayhtye "Heikossa hapessa" päästeli aarioita täysin palkein, innokkaan johtajan johdolla pisti pienet runoesitykset ja Saunamatkabluesit. Bluesin koreografiaan kuulu löylykauhan jatkuva kippaaminen kiukaalle, mikä aiheutti sen, että esityksen loputtua lauteilta kirmas myrskyn keskelle viis valkosta, sorjaa olentoa. Mieluummin se, kuin lauteilla lojuva läjä tukehtuneita rapuja.

Saamenkieltäki tytöt pääsi opettelemaan, lopuksi yhteislaulu suju oikeen mallikkaasti. Lauluna oli "Itgo ipmirdan" eli "Etkö ymmärrä". Tärkeintä, eli syötävää oli tarpeeksi ja meillä kaikilla oli ah, niin ihanaa!

Pietaryrtti uhmasi syksyä loistaen aurinkona vanhaa aittaa vasten.

Sisällä oli niin lämmintä ja tunnelmallista!

Kylmä tuuli, meren pauhu, yllättävä vesisade joka piirsi kaaren meren ylle. 

Maailmassa monta, on ihmeellistä asiaa.