Elvira Lyydia Wäinöntytär osa 2

Otetaan katsaus syyskuun askareisiin, ennenkuin siirrytään talven viettoon.

Nyt on Kustulan torpassa touhua! Marjasato on saatava talteen, hillotuksi ja kuivatuksi. Mustikat ja muut kesämarjat on toki jo poimittu pois mutta vielä on kerättävää. Ihan kuin oravat, niin ihmisetkin hamstraavat ruokaa kylmän talven varalle.

Osa pihlajanmarjoistakin saatiin turvaan tilhiltä.

Viinimarjat on tyttö tuonut etelästä pieninä taimina ja nyt ne kasvavat neljänä isona pensaana torpan eteläpäädyssä, metsään nousevalla rinteellä. Maukas marja on löytänyt tiensä luontevasti liharuokien lisukkeeksi, vaikka se alussa oudolta tuntuikin. Se on toisaalta väkevä kuin pihlajanmarja, mutta kuitenkin siinä on sokerin makeutta. Tällaisia herkkuja ne etelän ihmiset syövät päivät pääskytyksen, tuumaa Elvira ja tuntee olevansa itsekin hirveän herraskainen.

Viinimarjat tipahtelevat tasaiseen tahtiin korin pohjalle. Tottuneena lypsäjänä homma käy joutuisaan, kelpaahan sama tekniikka molempiin hommiin. Selkäkin saa levätä kun tässä voi istuskella penkillä samalla kun poimii. Puolukkareissujen jälkeen on saanut siitäkin vaivasta nauttia riittämiin, mättäällä istuskelu kun ei rovetta täytä! 

Sisällä työt jatkuvat pitkälle iltaan. Elvira häärää lieden edessä, kattiloita kiehuu useampi ja Gustaf saa olla päntiönään kantamassa uusia puusylyksiä. Ja joka käynnillä ukko työntää lusikkaansa marmeladiin ja väistää hörähtäen vaimon hätistelyjä. Misku on valinnut talon parhaan paikan lieden edessä ja huolehtii siitä, että on varmasti mahdollisimman häiritsevästi tiellä koko ajan. Odottaa kai maahan tippuvia hillomaistiaisia mutta turhaan, ei Elvira ruokaa sillä tavalla tuhlaa!

Pöydällä on purkkeja ja purnukoita, paperipusseja ja lasipulloja. Ilmassa leijuu makeankirpeä tuoksu, joka piirtää mieleen kuvia menneistä ajoista. Juuri tällaiselta isännästä tuntuu, kun illankähmeessä rantteelta palatessa jo kauas näkyy lyhdyn tuike ovensuussa. Pieni tuikku näkyy niin kauas kuin suoraa tietä riittää. Turvallisesti se viitoittaa tietä töistä väsyneelle kulkijalle. Elvira taas muistaa, kuinka ennen yhdessä lasten kanssa poimittiin puolukoita kädet kohmeessa ja kuinka kodin lämpö tuntui sen jälkeen kaksin verroin ihanammalta. Ei ole meillä tässä mitään hätää, nousee kiitollinen ajatus kummankin sydämestä, lukevat sen toistensa silmistä ja hymähtäen jatkavat hommiaan.

Purkit odottavat kuljetusta kellariin, punainen hillo antaa lupauksen lämmöstä tulevan talven kylmyyteen. Korkkien alla on säilöttynä välittämistä, rakkautta ja mummon sylin pehmeyttä. Jouluksi ovat lapset luvanneet tulla kotiin, ei kuulemma missään niin herttaiselta joulu tunnu kuin kotipirtissä. Viimeksi kesällä kävivät, pienet tähtisilmät vanhempineen. Lasten ikävä on jokailtainen vieras tässä tuvassa, mutta odotus näkemisestä on silti aina suurempi. Niin nopeasti menee syksy ja kohta joulu jo kolkuttaa porstuassa!

Lieden lähelle lämpimään laitetaan osa puolukoista kuivumaan, siten ne säilyvät talven yli jos vaikka kellari ei tarpeeksi jäähtyisikään. Elvira leikkaa talouskaupan pahvista kortit joka purkin kylkeen ja tekstaa niihin haparoivalla käsialallaan Puolukkahillo, Viinimarjahillo, Pihlajahyytelö, Marjamehu, Joulumarmeladi, Puolukkamehu. Ei vanhakaan jouda jouten olla!