Elvira Lyydia Wäinöntytär osa 1

Kun syksyn aamuaurinko nostaa ensimmäiset säteensä punaisen pihapiirin ylle, nousee Elvira Lyydia Wäinöntytär yhtä aikaa kukkoherra Eevartin kanssa. Kuiva koivuhalko palaa keittiön uunissa pian iloisesti ja tumman ruispuuron tuoksu houkuttelee ylös myös Gustaf-isännän. Pöydällä on kovan leivän seurana kuivalihaa ja itsekirnuttua voita. Kahvi on aivan aitoa tavaraa ja sopivan vahvaksi keitettynä saa vanhukset istahtamaan ennen töihin rientämistä. Sillä lähtee taas päivä käyntiin, kuten tuhannet tätä ennen. Pankolla venyttelevälle Misku-kissallekin riittää puuroa ja lämpimän maidon se saa seuraamalla emäntäänsä navettaan.

Navetan hämärästä lemahtaa lämmintä löyhkää kirpeään ulkoilmaan. Enää yksi lehmä hamuaa heinää karsinassaan, vaikka tilaa olisi useammalle. Seinän raossa rapisee kutsumattomat vieraat, mutta Misku on kuin ei huomaisikaan ja antaa palttua saalistajan velvollisuuksilleen.

Lypsyjakkaralla Elvira antaa ajatustensa viivähtää entisissä työntäyteisissä päivissä, kun lapset olivat vielä kotona ja navetassa asusti viisi lehmää sekä kissapoikue aina keväisin. Lapsia sai alituiseen olla hätyyttelemässä pois heinäparvelta, mistä he tykkäsivät hyppiä alas heinäkasoihin. Olipa jonkun kerran saatu vaivata kylän lääkäriä moisen temppujen jälkeen. Mutta ei se lapsi ikinä itse kävele, jota aina talutetaan, tuumaa muori, silittää uskollisen Hanttunsa kylkeä ja tarttuu talikkoon. Lanta lentää kaaressa kottikärryihin ja Hanttu saa puhtaat oljet alleen. Kulottuneella niityllä on mukava laiduntaa, kun viereisellä pellolla on naapurin lehmät joiden kanssa voi ammua kuulumiset.

Elviran päivä kuluu monissa talon askareissa, vesikorvot on täytettävä kaivosta ja omenat kerättävä. Ämpärit pullistelee punaposkisista omenoista, jotka pomppivat Miskun riemuksi pensaiden alle ja vierivät hankaliin kivenkoloihin kun oksia ravistaa. Kihtiset polvet valittaen muori kyykkii, koukkii pitkällä kepillään karkulaiset sankkoon ja huikkaa hyvät huomenet portista lampsivalle Vertille joka Gustafin kanssa ruukaa polttaa piipulliset ohikulkeissaan.

Vertti on usein heilläkin ollut heinäaikaan apuna ja kolmantena syömämiehenä sunnuntai-aamun riisipuurolla. Perhetönnä miehenä kun ei oman pöydän särvin aina ole kovin hääppöistä. Ei se mitään, mielellään Elvira kestitsee vieraita, samallahan se täyttyy Vertin vatsa kun omakin. Kun Vertti taas jatkaa matkaansa, hänelle on ilmestynyt paperipussillinen omenoita risaisen salkkunsa pohjalle. Käärö painaa ja rapisee mukavasti kainalossa. Ei köyhänkään suu tuohesta ole, myhäilee Vertti ja viheltelee hilpeästi mennessään. Eteenpäin elävän mieli!