Kellojen soidessa.

Kantsii lukia edellinen teksti eka jos haluaa tietää tarkemmin reissun taustat...

Kesä lähesti loppuaan, kun kävin tarkistamassa sähköpostin.
"... Because the life is a big surprise, I am sure we will meet us again. It's important for me to tell you that you are welcome in my house, in Lignerolle, In Switzerland. You can come with your friends, family for holidays, you are welcome. You gave us a lot of things, this evening will be in my memory during lot of time...  Write me some news about you :) I want learn how to do a crown of marguerite :) ..."

Äiti oli saanu samantyylisen kirjeen ja innostu isän kans asiasta täysin. Mehän lähetään Sveitsiin! Otin koulusta viikon lomaa, äiti ja isä hankki passit ja varattin lennot. Vain lievien kommellusten kautta laskeuduttiin Geneveen jossa oli ilonen hippityttö meitä vastassa. :) Sydän, syli ja kotinsa ovet avoinna hän otti meät vastaan, lainas sänkynsä (nukku ite teltassa ja poikakaverinsa luona), jääkaappinsa ja autonsa. Ensimmäinen kokemus Lignerollesta oli mahtava kirkonkellojen kumina ja suuri torni joka kohos kylän yläpuolelle.

Ekana iltana heti päästiin hakeen kotitekosta juustoa pieneltä maatilalta ylempää vuoristosta. Lehmien läpi kulettiin että päästiin ovelle. :) Ryhmäpotretin taustalla näkyy Toblerone, sodan varalle rakennettu suojamuuri jota ei oo koskaan tarvinu käyttää. Sveitsi ei oo ikinä ollu sodassa. Sen mukaan on tehty Toblerone-suklaa, jota toivottavasti kaikki on maistanu. Nam! Yhdennäköisyys oli kyllä huomattava.

Tässä se on, meijän vieraanvarainen kotimme. Waiata asu yläkerrassa omassa asunnossaan, isänsä asu alakerrassa vaimonsa kanssa.

Kadehdittava ikkunanäkymä. Aamusumussa kylpeva pikkuruinen Lignerollen kylä oli täynnä lehmien kilkatusta ja heinäsirkkojen sirinää. Kirkon kello löi puolen tunnin välein niinkuin kunnon kellon kuuluuki, puolelta päivin se löi taukoamatta pari minuuttia. Ei tarvinu asunnossa kelloa ku voi kurkata vaan ikkunasta tai laskea lyönnit :)

Soittajapojat oli vallottavia energisyydessään ja ansaitsivat kyllä lanttinsa. Lausannen kaupungilla oli rento tunnelma, ihmiset osti kaikki syötävänsä toreilta ja soittajia oli monella kulmalla. 

Kaupungin kruunas jylhä kirkko, jonka isoimman tornin huipulle kiivettiin ja sieltä on kaks seuraavaa kuvaa. Kirkon pihalla taas yks porukka veteli menemään reipasta musiikkia ja ihmiset siemaili cappuccinojaan kaikessa rauhassa helteestä nauttien.

 Vuorista ei päässy eroon missään näillä kulmilla, aina oli joko Alpit tai Jura-vuoristo maiseman kehyksenä. Enpä valittanu.

Yhtenä päivänä me käveltiin metsäpolkua lehmähakojen poikki kattomaan La Grand Vyta, huimaavan syvää kanjonia. Onnekkaasti oli mahtava sumu just sillon, ja näköalat jäi aika sumeiksi. Kävelyretki oli silti ihana ja tykkään näistä sumukuvista. Etenki nää maagiset lehmät oli aivan huippuja. Mitään ei näkyny maisemassa, mutta lehmänkellot kilkatti joka puolella! Se oli ihan taianomaista.

 Puff! Yhtäkkiä sumuverho repes, ja kieleke näyttäyty meille. Pohjaa ei kyllä näkyny, kanjonin valtavuus jäi vaan arvailujen ja googlen kuvahaun varaan.

Muutama metri takana tyhjyyttä :) Äiti meinas saaha sydärin ko kurkistelin tuossa. Hieno paikka, vaikka maisemat ei niin näyttäytynykään!

Uskomattoman pieniä Alppitaloja törötti vuorten rinteillä, jotku nautti roikkuvan silkan tahdonvoiman varassa kielekkeillä, seinä kymmenen senttiä tiestä. Alkeellisimmanki ladon nurkalla ja ikkunoilla oli kukkakimput ja värikkäät ikkunanluukut. 

Suoraan Pikku Heidi -kirjasta maisemat, siinä kirjassa ei oo mitään liioiteltuja maisemakuvauksia. Oli hienoa päästä ne näkemään, mun pappa kuulemma tykkäs mun nimestä, koska mielsi sen Heidiksi eli Heitiksi. Mummu oli lapsilleen lukenu Pikku Heidiä ja pappa oli tykänny kuunnella vierestä. Onpa mulla vieläki tallella kortti jonka pikku Heiti 5-vuotiaana on saanu papalta. Siinä on ryppynen bulldoggi ja teksti "Älä ole niin vanha miltä näytät vaan niin nuori miltä tuntuu".

Kanjonireissun päätteeksi saatiin kutsu Waiatan isän luo fondue-illalliselle. Tulipahan sitäki kokeiltua, ja kyllä maistu! Ihan ammattilaisen elkein uiteltiin leipäpaloja juustossa ja siemailtiin teetä monta kupposta. Tunnelma oli loistava. Illan päätteeksi kysyin varovasti josko pianoa sais kokeilla.. Saihan sitä, ei kuulemma oo 30vuoteen kukaan soittanu. Se oliki suuri ihmetys että joku osaa moista vempelettä vähänkään soittaa! Kunnioittava hiljaisuus soiton aikana ja raikuvat aplodit sen jälkeen sai mut ihan hämmennyksiin. :D

Huolimatta edellisillan säästä, aamu valkeni aina kauniina, lehmänkellojen tavoin hilpeänä. Säilöin loppumattoman kilinän sydämeeni ja siellä se edelleen soi. Vuoristossa olevilla lehmillä pitää olla kellot että kuulee missä menee jos ne eksyy. Kaikilla oli erikokonen, joten siitä lähti hienot sävelmät. Oisin voinu istua koko päivän vaan kuuntelemassa sitä musiikkia.

Päivälenkit Lignerollen rinnekylässä oli nautinnollisia. Ja ne lehmien kellot.... <3

Tosi Alppituristit matkailee autolla, tietenki! Ajaminenki oli melkonen seikkailu, serpentiinitiet ei oo tyhjästä nimeään saanu.. Oppaallamme oli jalka kipeä ni pitkiä kävelyretkiä ei tehty siksi.

Kyllä sen sanon että ei oo koskaan ollu nuin hienot näköalat piirustuspaikalla!! Vaikka monessa paikassa paperia sutannu olenki. Minut piti tulla tuosta väkisillä nostaan ylös ku isä oli tilannu ruuat. Ikävöin totisesti tuota kielekettä siellä 2 kilometrin korkeudessa. 

Maisemat vaihtu minuutissa täydellisestä sumusta huikaisevaan äärettömyyteen ja minä en pystyny muutako ihmetellä. Kyllä siinä tunsi ittensä pieneksi ja tynnyrissä kasvaneeksi.

Vesistö on Sveitsin ja Ranskan yhteinen ja tärkein patoallas, järven toisella puolella on siis Ranska. Vastapäätä kohosi Mont Blancin vuoristo kaikessa jyhkeydessään. Lunta näky kauempana rinteillä ja haukat liiteli maiseman yllä..

 
Salaperäinen tie.










Toki kiinalaisetki oli ehtiny paikalle. En ollu ainoa valokuvaaja..

Niin oli loma lusittu ja aika palata kotosuomeen. Kylmään ja pimeään!! Mukanamme mieletön määrä muistoja ja kuvia, videoita myös ja tietysti äänitin puhelimeen lehmien kilkatusta.. Suuri kiitollisuus Waiataa ja lähipiiriään kohtaan. Poikakaverinsa kokkaili meille useammin kuin kerran ja kaikki töidensä ohessa oli meijän käytettävissä. Ihania ihmisiä! Ihana maa! Ja ihana ranskan kieli joka kuulostaa hauskalta ja näyttää kauniilta.

Eronhetki lentokentällä oli haikea, aina etenki sille joka yksin jää. Isä on kuulemma varaisä, joten minä sain kai itelleni varasiskon sitten. Ja varasiskolle jäi mun hiusharja, vaikkei rastoihin sitä edes tarvi... Maapallo on yllättävän pieni, mutta silti en voinu välttyä ajatukselta "nähäänköhän enää koskaan".

Onneksi muistin, että päivänkakkaraseppelettä en ehtiny taaskaan opettaa.